Museokohteet

Perinnekylän kartasta näet museoalueen rakennusten sijainnit. 

Riihi oli viljan puimiseen käytetty rakennus. Riihessä kuivattu vilja kesti hyvin varastointia ja tuotti hyvän sadon. Vilja kuivattiin parvella lyhteinä. Riihi lämmitettiin joko sisäänlämpiävällä uunilla tai kiukaalla. Riihessä saattoi olla yksi tai useampi huone. Perinnekylän riihessä on kaksi huonetta: toinen viljan kuivaamista ja toinen sen puintia varten.  

Nykypäivänä riihi on muutettu galleriatilaksi.  

Riihirakennuksilla on syvät juuret suomalaisessa kulttuurissa ja sitä tavataan myös muissa itämerensuomalaisissa kansoissa. Muinaisessa Suomessa viljelymaa oli tuottoisaa ja savuriihien avulla viljat saatiin kuivattua. Tämä auttoi estämään homehtumista ja mätänemistä. Historiallisissa lähteissä, kuten Ruotsin aikakirjoissa, mainitaan usein katovuosista, jotka johtuvat huonosta syksystä. Suomessa riihen käyttö on vähentänyt viljan huonontumisen riskiä. Halla on ollut ainoa merkittävä uhka sadolle. Riihen ansiosta viljan itävyys on voitu säilyttää jopa vaikeina aikoina. 

Kuva: Riihen vasemman puolen ovessa näkyy yhä nokea riihen lämmittämisestä

Parkkialueena toimivan toriaukean laidalla on vanha Monoskylän työväentalo. Talo, alkuperäiseltä nimeltään "Torppa", rakennettiin Monoskylään talkoilla Sammaliston talon hirsistä v. 1911. Talolla järjestettiin kokouksia, juhlia, opintokerhoja ja iltamia. Iltamien ohjelmassa oli yleensä puheita, musiikkiesityksiä, runonlausuntaa ja näytelmiä sekä lopuksi aina tanssia. Talolle voitiin myös kokoontua muuten vaan viettämään aikaa. Talolla sijaitsi myös työväenyhdistyksen lainakirjasto. Taloa ylläpidettiin talkoilla ja mm. iltamista saaduilla tuloilla.  

Vuoden 1918 sisällissodan seurauksena työväenyhdistysten toiminta lakkasi. Se virisi uudelleen 1920-luvun alussa. "Torppa" oli 1920- ja 30-luvuilla nuorison suosima kokoontumispaikka. Työväenyhdistys omisti hanurin, ja aina löytyi soittaja omasta takaa. Lisäksi yhdistyksen käyttöön oli ostettu gramofoni, joten tanssimusiikista ei ollut puutetta. Iltamia saatettiin järjestää kokoillan näytelmineen vastaavilla työväenyhdistysten tai nuorisoseurojen taloilla jopa toistakymmentä vuodessa. 

Talvisota ja jatkosota hiljensivät jälleen työväenyhdistyksen toiminnan. Sodan jälkeen Monoskylän yhdistyksen laskukausi jatkui, ja viimeinen kokous pidettiin tällä työväentalolla v. 1953. Talo jäi ilman käyttäjiä ja alkoi hiljalleen rappeutua. 

Monoskylän työväenyhdistys lahjoitti talon Perinnekylään. Talon purku ja siirto tapahtuivat talkoovoimin, ja talo vihittiin uudelleen käyttöön kesällä 1983.  Työväentaloa voi nykyään vuokrata erilaisiin tapahtumiin, kokouksiin ja perhejuhliin.

Toriaukean laidalla seisova kaksikerroksinen pohjalaistyylinen rakennus on tuotu Jalasjärveltä Luopajärven kylästä, jonne se rakennettiin v. 1892. 

Talo on saanut nimekseen Mikontalo taidetakoja Mikko Haapsalon mukaan. Talossa piti alun perin toimia Haapsalon taidetakomo, myymälä ja kahvila, mutta talo osoittaui liian pieneksi kaikkeen tähän. Talosta tulikin ensin kahvila ja myöhemmin myös ravintola. Mikontalon tuparavintola on avoinna läpi vuoden, kesäsesongissa joka päivä. Talon vieressä koivujen katveessa on nähtävillä muutamia Mikko Haapsalon veistoksia.

Hollitallit olivat kestikievareiden pihassa olevia hevostalleja. Kestikievarit olivat levähdyspaikkoja aikana, jolloin matkanteko oli hidasta. Kestikievarissa sai ruokaa ja oli mahdollista yöpyä.  Kestikievareita perustettiin valtateiden varteen kahden peninkulman välein ja talojen oli järjestettävä kyyditykset lähettämällä miehiä ja hevosia kievariin. 

Virtain kestikievareina ovat toimineet Liedenpohjan Tulijoki, Herranen ja Jäähdyspohjan Heikkilä. Herrasen ja Heikkilän tilalle perustettiin Kankaanpään kievari v.1823 Virtain kirkolle. Kankaanpään kestikievari oli tärkeä matkustamisen turvaaja, joka tarjosi majoitusta ja kyydityksiä maksua vastaan. 

Hollikyyditysjärjestelmä oli käytössä 1600-luvun lopulta vuoteen 1883. Hollikyyditys oli virkamiesten kuljetuspalvelu, jossa jokainen talo velvoitettiin lähettämään kievariin mies ja hevonen.   

Perinnekylän hollitalli on rakennettu 1820-luvulla. Se toimi hollikyytimiesten hevosten tallina. Tallissa oli tilaa kahdelle hevoselle ja kärryliiteri ja sen yliset tarjosivat nukkumapaikan renkien ja hollimiesten kesäaikaan. 

Rakennus siirrettiin Perinnekylään vuonna 1981. Nykypäivänä hollitallissa ei juuri ole historiallista esineistöä, mutta saatat löytää tallista esimerkiksi joulupukin pajan.  

Hollitallin vieressä sijaitsee myös vanha palokalustovaja. Se on viimeksi toiminut eläinlääkärin tilapäistallina. 

Tervetuloa kokemaan matka menneisyyteen, jossa historia herää eloon ja tarinat saavat kasvot. 

Sotaveteraanien museohuone on Virtain sotaveteraanien perustama museokokonaisuus, jossa pääsee tutustumaan talvi- ja jatkosotaan. Sotaveteraanimuseo ei ole vain museo, se on myös elävä kunnianosoitus niille, jotka taistelivat vapautemme puolesta. Nämä miehet ja naiset eivät olleet vain sotilaita. He olivat isiä, äitejä, veljiä ja siskoja, jotka uhrasivat kaiken sen eteen, että me saisimme elää rauhassa. 

Museossa kuljetaan sodan vuosien halki. Alkuperäiset esineet, koskettavat valokuvat ja aidot tarinat pysäyttävät ja puhuvat suoraan sydämeen. Talvi- ja jatkosodan aikaiset pukineet, varusteet ja henkilökohtaiset muistot tekevät historian eläväksi. Veteraanit ovat itse jakaneet muistojaan ja tehneet tästä museosta elävän muistomerkin tuleville sukupolville. Museossa on noin 800 museoesinettä. 

Museossa voit pysähtyä hetkeksi ja kunnioittaa menneitä ja ymmärtää, mistä vapaus syntyi.  

 Museohuone on avoinna Perinnekylän aikataulujen mukaan tai tilauksesta. Varaa oma aikasi ja tee kunnioittava matka sinne, mistä kaikki alkoi. Virtain Sotaveteraanit ry luovutti sotaveteraanimuseon Virtain kaupungin hallintaan vuonna 2009.

Kuva: Museossa on paljon aikalaisesineistöä

Virtain Perinnekylän viljamakasiini toimi Virtain pitäjänmakasiinina. Pitäjänmakasiineja alettiin perustaa 1700-luvulla vastaamaan vaihtelevien viljasatojen haasteisiin. Ne toimivat lainajyvästöinä, joista talonpojat saattoivat lainata viljaa huonojen satovuosien aikana. Perinnekylän makasiini on rakennettu vuonna 1878.  

Suur-Ruoveden alueen ensimmäinen makasiini perustettiin Virroille vuonna 1824. Se rakennettiin yhteistyössä virtolaisten ja ähtäriläisten kesken. Kun vuosien 1867–1868 nälkävuosien jälkeen tyhjäksi lainattuun makasiinin maksettiin vilja korkojen kera takaisin, jäi alkuperäinen makasiini ahtaaksi. Uusi rakennus valmistui vuonna 1878 kosteuden ehkäisemiseksi. 

Makasiinissa oli kuusi viljalaaria eri viljalajeille. Laareissa säilytettiin ruista, ohraa ja kauraa. Kullekin viljalajille oli varattu kaksi laaria, toinen leipäviljalle ja toinen siemenviljalle. Makasiinin kirjurit työskentelivät "porstuassa", jossa oli kirjurin pöytä ja laareihin johtavat annosteluluukut. 

Makasiinin turvallisuudesta huolehdittiin jykevillä käsin taotuilla lukoilla. Tuolloin yhteiset jyvät suojattiin neljällä lukolla, joiden avaimet olivat johtokunnan puheenjohtajan, makasiinin kirjurin sekä Virtain ja Ähtärin kappelien edustajien hallussa. 

Rakennus toimi pitäjänmakasiinina autonomian loppuun saakka. Tämän jälkeen se oli varastona 1960-luvulle asti, kunnes se muutettiin kotiseutumuseoksi. Vuonna 1986 makasiini siirrettiin perinnekylään. Se toimii nykyisin näyttelytilana sekä pienimuotoisten musiikkitapahtumien paikkana. 

Kuva: Makasiinin lukot ovat jykeviä. 

Virtain Perinnekylän tuulimylly on rakennettu 1800-luvulla.  Alun perin Kurjenkylään rakennettu tuulimylly on siirretty useaan otteeseen, viimeksi Lakarinharjun leirintäalueelta Perinnekylään vuonna 1981. Myllyssä on vain kiinteitä rakenteita eikä museoesineistöä, myllyn jauhatuskoneistoa lukuun ottamatta. 

Perinnekylän mylly on malliltaan harakkamylly. Myllyn nimitys tulee sen pyrstöstä, joka tuo mieleen harakan. Pyrstön avulla myllyä on voitu kääntää, kun tuuli on vaihtanut suuntaa. Harakkamyllyn alaosa on kirvesmiesten taidonnäyte: käännettävän rakenteen vuoksi on myllyn alaosa kahdeksan kulmainen. Perinnekylän mylly on lautaverhoiltu, joka kätkee alleen taidokkaasti veistetyt nurkat.  

Tuulimyllytyyppejä on useita. Tuulimylly on ikivanha keksintö, joskin Eurooppaan tuulimyllyt tulivat vasta 1100-luvulla. Ennen tätä Euroopassa käytettiin vesimyllyjä ja eläinten pyörittämiä myllyjä, sekä tietysti esimerkiksi käsinkiviä, joita Suomessakin käytettiin vielä 1900-luvun alussa.  

Suomeen tuulimyllyt tulivat keskiajan lopussa, ensin lounaisrannikolle. Virroilla tuulimyllyjä on eniten Etelä-Pohjanmaan rajamailla.  

Tuulimyllyn aikakausi päättyi teollistumisen myötä.  

Kuva: Myllyn koneistoa. Myllynkivet ovat olleet suojassa puisen kehikon sisällä. 

Sepän paja on rakennettu Perinnekylään vanhan mallin mukaan vuonna 1990. Pajan esineistö on pääosin siirretty Äijännevalta. 

Sepän ammatti oli arvostettu. Kyläseppä vastasi kylän tarpeisiin. Hän valmistin erilaisia työkaluja, kengitti hevosia, takoi lukkoja ja teroitti esimerkiksi peltotöissä tärkeät viikatteet. Seppä omisti yleensä itse omat työvälineensä, jonka vuoksi ammattitaito kannatti pitää suvussa. 

Rajalahden museo muodostuu 1840-luvulla rakennetusta Rajalahden talonpoikaistalosta sekä pihan aitoista. Myös hieman kauempana lähempänä tuulimyllyä sijaitseva sepän paja sekä savusauna liittyvät Rajalahden talon kokonaisuuteen.  

Alun perin Ikkalan kylässä Toisveden rannalla sijainnut Rajalahden talo siirrettiin Perinnekylään 1980. Rajalahden talo on suuri, punamullattu talonpoikaistalo, jossa aika on pysähtynyt 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Taloon on alun perin kuulunut suuri tupa, kammari ja porstua. Ajalle tyypillisesti rakennusta on myöhemmin laajennettu kahdella kammarilla.  

Kuva: Talon tuvassa näkyy 1800-luvun elämänmeno.

Rajalahden talossa on runsaasti esineistöä. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta ja talossa pääseekin astumaan sisälle menneisyyteen. Suuressa tuvassa voi esimerkiksi istahtaa karhunkaataja Martti Kituselle (1747–1833) kuuluneen pöydän ääreen. Talon esineistö on siirretty entisestä, Virtain keskustassa sijainneesta museosta sekä saatu lahjoituksena yksityishenkilöiltä. Rajalahden talon esineistöön kuuluu runsaasti erilaisia käsitöihin, ruoanlaittoon ja muuhun talonpoikaiseen elämänmenoon liittyvää esineistöä. 

Kuva: Työkaluja telineessä. 

Toisessa talon uudemmista kammareista on koottuna näyttely siirtokarjalaisten tiestä Virroille. Huoneessa pääset kuulemaan Virroille muuttaneiden evakkokarjalaisten tarinan ja tutustumaan siirtokarjalaisten historiaan alueella.  

Kuva: Uuden puolen kammarissa voitiin ottaa vastaan vieraita. 

Pihapiirin aitat 

Rajalahden talon aitat on siirretty eri puolilta Virtain aluetta, kaksi aittaa Lakarinharjulta ja kaksi aittaa Härköskylästä. Aitat ovat vuosilta 1749–1850. Rajalahden aitat ovat liha- ja kala-aitta, vaateaitta, vilja-aitta ja romuaitta. Vaateaitta rakennettiin yleensä perheen tyttärelle henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Kun tytär meni naimisiin, aitta purettiin ja siirrettiin hänen uuteen kotiinsa. Tyttäret alkoivat jo nuorella iällä tehdä käsitöitä ja koota kapioita eli liinavaatteita, kuten pitsisiä lakanoita, kirjottuja pöytäliinoja ja kudottuja sukkia tulevaan kotiinsa. Näitä kerättiin omaan aittaan arkkuihin ja orsille.  

Talonpoikaistalo ei tarkoittanut vain asuinrakennusta, vaan taloon kuuluivat myös pihapiirin muut rakennukset. Rakennukset muodostivat usein umpipihan, jossa rakennukset sijoitettiin kehäksi ja niiden väliin jäävät tilat tilkittiin aidalla. Umpipiha tarjosi suojaa esimerkiksi villieläimiltä. Umpipiha jaettiin käyttötarkoituksen mukaan miespihaksi ja karjapihaksi; miespiha oli ihmisten työskentelyä varten, karjapihalla oli tilaa kotieläimille.  

Erilaisia aittoja oli useita ja niiden määrää määritti talon varallisuus. Suurimmissa taloissa saattoi rakennuksia löytyä yli parikymmentä. Erilaiset aitat toimivat niin säilytystiloina kuin kesäaikaan myös erityisesti talon nuoremman väen nukkumapaikoina.  

Rakennukset, joissa käsiteltiin tulta, sijoitettiin pihapiirin ulkopuolelle. Tämän vuoksi esimerkiksi saunat, riihet ja sepänpajat eivät sijainneet pihapiirissä.  

Kuva: Pihapiirissä on neljä aittaa. 

Perinnekylän savusauna on rakennettu 1840-luvulla Virtain Koronkylään Ylä-Patalan maalle. Sauna siirrettiin Perinnekylään vuonna 1981 talkoovoimin. Sauna rakennettiin palovaaran vuoksi aina pihapiirin ulkopuolelle. Saunan sydän, kiuas, tehtiin tavallisesti ovipieleen. Kiuas oli aluksi luonnonkivistä tehty ladelma. Myöhemmin kiuas muurattiin. 

Perinnekylän saunassa on erikseen kylpylavo ja mallaslavo, joka täyttää suurimman osan saunan tilasta. Kylpemisen lisäksi saunaa on käytetty pellavan valmistuksessa, lihan palvauksessa, sahdin teossa, talkkunoita ja maltaita valmistettaessa sekä kuppauspaikkana. Saunan merkitys ihmisen elämässä oli suuri. Jokaisen elämä sekä alkoi että päättyi saunaan, sillä saunassa sekä synnytettiin että valmisteltiin vainaja kuoleman jälkeen. Sauna toimikin eräänlaisena pyhän ja arkisen risteämäkohtana. 

Savusaunat ovat perinteisesti ikkunattomia huoneita, joissa on savun poistumista varten räppänät. Perinnekylän savusaunaan on lisätty ikkuna 1900-luvun alussa päärakennuksen palon yhteydessä. Nykyisin saunan kiuas on lämmityskiellossa palopäällikön määräyksestä. 

Saunomistavoista ja uskomuksista 

Suomalainen sauna on itämerensuomalaista yhteisperintöä. Sauna, samaa merkitsevänä sanana, tavataan vatjan, viron ja liivin kielissä. Sauna tunnettiin 1800-luvulla alueella, joka ulottui Itämeren naapuristosta Uralin taakse. 

Suomalaisessa kansanperinteessä saunomiseen liittyy erityinen normijärjestelmä, joka kontrolloi saunakäyttäytymistä. Nämä normit korostavat saunan pyhyyttä ja velvoittavat saunassa kävijän omaksumaan rauhallisen ja pidättyvän käyttäytymismallin. Tätä on perusteltu sillä, että sauna on synnytyspaikka ja tietäjät, kansanparantajat ja kupparit toimivat saunassa. "Saunaan mentäessä siunataan pelon tähden". 

Suomalaisen perinteen sauna on "kova paikka". Talon rakennuksista kovimmat olivat sauna ja riihi. "Kyl se oli si ennen maailmassa kamala paikka ko vaan täyt pimmeessä mennä riiheen taikka saunaan jotain hakkeen. Ko niissä molemissa oli semmonen haltia ja kaikkein peljättävin oli jo hyljätty sauna." 

Useimmat tarinat ja uskomukset korostivat sitä, että liian myöhään lauantaina ei sopinut kylpeä. Käsitykseen saattoivat vaikuttaa myös kristilliset pyhäpäivää koskevat käsitykset. Kirkko edellytti, että pyhäpäivän valmistelut aloitetaan lauantaina ajoissa, jotta sunnuntain voisi pyhittää levolle. Kansantarinoissa viimeinen lauantai-illan saunoja kohtaa usein yliluonnollisia kylpijöitä. 

Toinen yleinen tarinan aihe on talojen palvelusväen kertomukset pirusta, joka nylkee myöhäisen kylpijän, yleensä talon isännän. Tarinan kulku on seuraava: Ahne isäntä teettää palvelusväellä työtä myöhään lauantai-iltana ja palvelijat eivät pääase vapaalle. Vihdoin päästään saunaan ja palvelusväki kylpee ensin. Viimeiseksi saunaan menee ahne isäntä, jonka piru kylvettää ja nylkee. 

Perinnekylän välittömässä läheisyydessä sijaitsee kanavamuseo, joka ei ole tällä hetkellä auki yleisölle.  

Kirkkovenetalas, virtolaisittain kirkkovenekoppeli, tehtiin vuonna 1981. Koppelissa on Koron vuonna 1902 valmistunut kirkkovene, joka suoritti viimeisen soutunsa kesällä 1980, kun vene tuotiin Perinnekylään. Koroa saatteli matkalla Koro II, joka on edeltäjänsä täydellinen kopio. 

Kirkkovene Koro on 17,5 m pitkä ja siinä on kymmenen hankainparia. Veneen kantavuus on noin 45 henkilöä, mutta kerrotaan siihen erikoistilanteessa ahtautuneen jopa 70 henkilöä. 

Koro ei suinkaan ole Virtain suurin kirkkovene. Seurasaaren ulkoilmamuseossa Helsingissä on Virtain Ikkalan kylästä kotoisin oleva kirkkovene, joka on 21 m pitkä ja 14 hankainparinen: veneeseen on mahtunut 60–70 henkilöä. Vene on rakennettu vuonna 1897. 

Järvi- ja vesistöalueilla oli entisaikaan tapana, että vesien takana olevat kylät muodostivat ns. kirkkovenelahkoja eli yhdistyksiä, jotka yhdessä rakensivat kirkkoveneen. Isommista taloista saatiin rakennusaineita ja pienemmistä työvoimaa. Talolla tai torpalla oli oikeus veneen paikkoihin sen mukaan, kuinka talo oli osallistunut veneen rakentamiseen. 

Kirkkoveneet tehtiin yleensä sulavalinjaisiksi ja nopeakulkuisiksi, sillä oli tapana, että veneet kilpailivat keskenään kotimatkalla. Kirkkoon mentäessä kilpailu oli ehdottomasti kielletty. Emännät saattoivat uhrata kilokaupalla voita levitettäväksi veneenpohjaan, sillä uskottiin, että voi saisin veneen kulun erityisen liukkaaksi. Aina ei kisasta saatu selvyyttä soutamalla, ja tiedetäänkin, että kun veneistä oli puolin ja toisin heitetty tarpeeksi herjoja, nousivat venekunnat maihin puimaan asiaa loppuun. Myöhemmin käräjillä selvitettiin, kuka oli lyönyt ketä ja minkälaisen sakon edestä. 

Kirkkovene oli tärkeä kulkupeli vesien takaisille kylille, sillä maitse kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hankalia. Kirkkomatkaan ei kuulunut ainoastaan messussa käynti vaan samalla voitiin hoitaa muutkin asiat kirkonkylällä, tehtiin kauppoja, tavattiin ystäviä ja sukulaisia, katseltiin puolisoehdokkaita ja kuultiin kuulumisia ja uutisia. Kaikki eivät joka kerralla päässeet mukaan kirkkomatkalle, jotka saattoivat kestää veneelläkin pitkään. Kaukana asuvat joutuivat lähtemään venerantaan tai itse kirkolle jo lauantaina, jolloin oli yövyttävä jossakin talossa. Toisveden perukoilta lähdettiin höyrylaivallakin kirkkomatkalle aamuyöstä klo 3.30 

Metsäkämpälle johtavan tien varrella on kaksi aittaa. Aitat palvelivat talonpoikaistaloissa monissa eri käyttötarkoituksissa. Aittojen käyttötapa myös vaihteli aina tarpeen mukaan.  

Virtain Perinnekylästä löytyy myös tervahauta.  

Tervaa tuotettiin polttamalla sitä haudoissa.  

Tervanpolton merkitys elinkeinona kasvoi Virroilla 1700-luvun jälkeen, kun pohjalaisten tervanhankinta-alueet laajenivat etelään päin. Eniten taloudellista merkitystä tervanpoltolla on ollut Virtain Etelä-Pohjanmaahan rajoittuvalla alueella, erityisesti Kurjenkylässä. Vuodelta 1785 peräisin olevien tietojen mukaan Virtain suurimmilla tiloilla poltettiin tervaa kolmisenkymmentä tynnyriä vuosisadan vaihteeseen saakka. 1900-luvun alussa Virrat tuotti tervaa n. 500 tynnyriä vuodessa (n. 62 500 l). Pisimpään tervanpolttoa harjoitettiin Kurjenkylässä, josta oli lyhyin matka Pohjanlahden rannikolle. Tervan polttamisesta on jäänyt peruskartastoon laaja nimistö, mikä kertoo elinkeinon suosiosta: " Vanhanhaudanmäki", "Perälänhaudanmäki","Hautaneva","Hautamäki","Hautavuori" jne. 

Tervaa poltettiin, joko polttoa varten kolotuista tervasmännyistä tai tervasjuurakoista. Tervasmännyt kolottiin ennen juhannusta. jolloin puu kuorittiin miehen korkeudelle saakka. Puuhun jätettiin pohjoisen puolelle aina suoni, jotta puu ei kuolisi. Seuraavana kesänä koloamista jatkettiin noin kolmen metrin korkeudelle. Tervasmäntyjä eli tervamännikköjä oli yhtä aikaa tekeillä useita, jotta tervaa voitiin polttaa vuosittain. Kolotut puut kaadettiin ja kuljetettiin hautapaikalle talvella, jossa ne rouhittiin säleiksi. 

Tervahaudan pohja on suppilon muotoinen. Suppilon keskellä on tervaränniin johtava silmä. Tervahaudan pohja puhdistettiin ja tarkistettiin vedellä, että ränni vetää. 

Haudan pohja peitettiin tuohilla ja tuohikerroksen pääalle ladottiin yksi kerros varppeita. Varppeitten päälle, silmän kohdalle, asetettiin litteä silmäkivi, jonka alta terva pääsi valumaan rännin kautta halssiin. 

Tämän jälkeen aloitettiin tervasten latominen. Tervakset ladottiin kolmeen terään silmäkiven päälle asetetun napatukin ympärille. Ensimmäinen terä ladottiin kahden kyynärän, toinen terä kolmen kyynärän ja kolmas terä neljän kyynärän korkeudelle. 

Ladotut tervakset höylättiin eli nuijittiin tiiviiksi keoksi, jonka jälkeen hauta peitettiin. Peittämiseen käytettiin mättäitä, kuusenhavuja, rahkasammalta ja multaa. Haudan ympäri alareunaan jätettiin korttelin korkeudelta tervakset peittämättä haudan sytyttämistä varten. 

Hauta sytytettiin yhtä aikaa joka puolelta. Kun hauta alkoi palaa, peitettiin sytytyskohdat maalla. Haudassa palo eteni reunoilta kohti keskustaa. Kuumetessa tervaksista haihtui aluksi vesi ja tärpätti ja lopuksi niistä tiivistyi terva, joka valui haudan pohjalle. Haudan poltto kesti haudan koosta riippuen viitisen vuorokautta. Tervamestari johti haudan polttamista ja valvoi, että hauta paloi tasaisesti. Hautasylestä laskettiin saatavan tervaa yhteensä kolme tynnyriä eli 375 l. Tervan lisäksi haudasta saatiin hiiliä eli sysiä. 

Halin kämppäkokonaisuus vie vierailijan aikaan, jolloin metsätyö eli murroskauttaan. 1950–60-lukujen taitteessa koneet, kuten moottorisahat, alkoivat muuttaa metsätyön luonnetta. 

Halin metsäkämppä on alun perin sijainnut Orivedellä Rutajärven rannalla J. W. Enqvistin yhtiön kämppänä 1948–67. Kämppäyhdyskuntaan kuuluu 25 miehen kämppä ja emännän puoli sekä teräväpää eli pomon asunto, sauna ja talli. 

Kuva: Miesten majoitustiloissa nukuttiin tiiviisti. 

Metsäkämppä toimi hakkuu- ja uittomiesten yösijana ja tukikohtana, kun kotimatka oli liian pitkä. Halin metsäkämppä rakennettiin vuonna 1948 Oriveden Siikakankaalle. Se oli mitoitettu 25 miehelle ja sisälsi miesten puolen, keittiön, kuivaushuoneen ja emännän huoneen. Emäntä vastasi ruokahuollosta ja siivouksesta, apunaan vanhempi mies, joka hoiti muita askareita. 

Ruoka tarjoiltiin "emännänluukun" kautta, ja miehille oli tiukasti kielletty menemästä emännän puolelle. Aamuisin emäntä valmisteli miehille aamuruoan, kuten läskisoosia ja perunoita. Metsäkämpässä oli myös siirtokirjasto, mutta lukeminen ei ollut suosittua ja vapaa-aika kului pääasiassa työkalujen huoltamiseen tai korttipelaamiseen. 

Kuva: Emännänluukku

Halin metsäkämppä oli käytössä vuoteen 1967 saakka, jolloin se lahjoitettiin ylimetsänhoitaja Lauri Korhoselle, joka perusti siitä metsäkämppämuseon. Museon kokoelmat ajoittuvat 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen, jolloin metsätyön luonne alkoi muuttua koneistumisen myötä. Nykyään yksi henkilö voi tehdä monitoimikoneella saman työn, jonka 50-luvulla teki kämppällinen miehiä koko päivän. 

Kenttälinnoitusalue on Marttisen Nuorisokeskuksen ja Herraskosken välimaastossa sijaitseva historiallinen alue. Alue on metsässä sijaitsevien polkujen varrella oleva ensimmäisen maailmansodan aikainen taisteluhautajono. Taistelu- ja yhdyshaudat on rakennettu vuosina 1916–1917. Hautoja rakennettiin noin 1,8 km pituudelta. Nykypäiviin säilyneiden yhdyshautojen pituus on noin 1,6 km. Alue on kunnostettu veteraanien toimesta vuonna 1983. Paikalla voi tutustua esimerkiksi sodanaikaiseen korsuun. 

Marttisen saaren sotahistoriallinen tausta alkaa kuitenkin jo aiemmin.   

Suomen sodan sissitoimintaa 1808  

Marttisen saaren sotahistoriallinen menneisyys alkaa Suomen sodan 1808–1809 ajalta. Tuolloin Herraskosken maastossa sijaitsi suurehko varikko välietappina Tampereen huoltokeskuksen ja Pohjanmaalla taistelevan länsiarmeijan pääosan välillä.  

Venäläisille joukoille tappiollisen Lapuan taistelun (14.7.1808) jälkeen lähetti everstiluutnantti Eek sissiosaston häiritsemään venäläisten huoltokuljetuksia. Sissipartion johtajaksi määrättiin lippumies Jaakko Juhana Roth ja varajohtajaksi vääpeli Kaarlo Juho Spoof. Sissiosaston vahvuus oli 41 miestä.  

Rothin johtama osasto saapui Herrasen lähettyville heinäkuun 18. päivä. Herrasen varikon kimppuun hyökkäämisestä päätetiin luopua koska tiedustelijoiden mukaan varikon joukkojen vahvuus oli 200–300 miestä. Sissiosasto jatkoi vesitse Visuvedelle, jossa kaksi päivää myöhemmin osasto hyökkäsi jauholastissa olleen saattueen kimppuun ja poltti Jarkon sillan.  

Partion hyökkäykset jatkuivat Ruoveden Ruhalassa ja Kautussa (20.7.), Teiskossa (21.7.) ja huipentuivat hyökkäykseen Tampereen Mustalahteen (23. 7.). Roth oli matkalla Tampereelle saanut joukkojensa vahvistukseksi alueen talonpoikia sekä Viaporista vetäytyviä joukkoja, jolloin osaston vahvuus nousi toiselle sadalle.  

Mustalahteen tehdyn hyökkäykseen seurauksena venäläisten epävarmuus lisääntyi. Tampereen komendantti Njevnev ilmoitti esimiehilleen, että hänen joukkojensa kimppuun oli hyökännyt maitse kenraali Spuff ja vesitse amiraali Rutt. Lisäksi Herrasen varikon vartiosto päätti polttaa varastonsa ja vetäytyä Alavudelle.  

Rothin toiminta alueella jatkui elokuun alkuun saakka. Venäläiset lähettivät Ruoveden aluetta puhdistamaan elokuun alussa yhteensä 2000 miestä ja 6.–8.8. käytyjen taisteluiden jälkeen Rothin osasto vetäytyi Kauhajoelle.  

Herraskosken taistelu  

Varsinaiseksi taistelunäyttämöksi Herraskoski joutui 21.8.1808, kun venäläiset hävittyään Alavuden taistelun perääntyivät Virroille ja asettuivat puolustukseen Herraskosken itärannalle. Herraskosken taistelu päättyi Ruotsi-Suomen joukkojen voittoon. Venäläisten 2100 miehen osasto vetäytyi Ruovedelle. Kun kuitenkin samanaikaisesti Ruotsi-Suomen joukot kärsivät sivustoissa tappioita, oli joukkojen vetäydyttävä kohti Ruotsia. Suomen sota päättyi syksyllä 1809 Ruotsin puolella.  

Kenttälinnoitusalue  

Kenttälinnoitusalueen entisöity tukikohta on rakennettu I-maailmansodan aikana. Maailmansodan sytyttyä Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin turvaaminen oli erittäin tärkeää. Välittömästi sodan sytyttyä miinoitettiin Suomenlahti niin tiiviillä miinakentällä, että saksalaisten välitön maihinnousuvaara oli pieni.   

Pohjanlahti oli kuitenkin jäänyt suojaamatta. Vaikka Suomessa oli yli 40 000 venäläistä sotilasta, päätettiin Pietarin suojaksi aloittaa linnoitustyöt.  

Kuva: etulinja

Kenttälinnoitustyöt alkoivat vuonna 1916. Linnoitusketjuja rakennettiin useita. Uloin ketju kulki linjalla Nurmes-Kuopio-Viitasaari-Ähtäri-Virrat-Tampere ja Viapori, joka oli ketjun keskuslinnoitus.  

Venäläisten insinöörijoukkojen määrä ei riittänyt linnoitustöiden toteuttamiseen, siksi venäläiset alkoivat värvätä työmiehiä vallitöihin. Vapaaehtoisten työmiesten saanti ei ollut vaikeaa, sillä linnoitustöistä maksettiin hyvä palkka.  

Kuva: Korsu

Kuitenkin vapaaehtoistyövoiman lisäksi kunnille annettiin pakkotyövelvollisuuksia lisätyövoiman hankkimiseksi.  

Työtahti vallityömailla oli laiskanpuoleinen. Koko ajan oli kuitenkin oltava tekevinään töitä. Jos jäi kiinni laiskottelusta, menetti sen päivän ansion, mikä miehelle oli neljä markkaa ja hevosmiehelle seitsemän markkaa. Nykyrahassa miehen päiväpalkkio vastaa noin 12 euroa ja hevosmiehen 21 euroa. Linnoitusten rakentajat kehittivätkin hälytysjärjestelmiä venäläisten pomojen eli kolminauhojen varalta. Hälytysjärjestelmät mahdollistivat kortinpeluun tai vaikkapa marjastamisen työpäivän aikana.  

Vallityöt loppuivat kesken maaliskuun vallankumouksen puhjettua Venäjällä vuonna 1917.