Virtain Perinnekylä

1840-luvulla rakennettu vanha talonpoikaistalo on sisustettu 1800–1900 -lukujen vaihteen asuun. Esineistöä talossa on 1700-luvulta lähtien. Talon suuressa tuvassa voi istahtaa karhunkaataja Martti Kituselle (1747–1833) kuuluneen pöydän ääreen ja nauttia vanhanajan tunnelmasta. Talon pihapiirissä on neljä aittaa, joista vanhimmat ovat 1750-luvulta.

Halin metsäkämppämuseo

Halin kämppäkokonaisuus vie vierailijan aikaan, jolloin metsätyö eli murroskauttaan. 1950–60 -lukujen taitteessa koneet, kuten moottorisahat, alkoivat muuttaa metsätyön luonnetta. Halin metsäkämppä on alun perin sijainnut Orivedellä Rutajärven rannalla J. W. Enqvistin yhtiön kämppänä 1948–67. Kämppäyhdyskuntaan kuuluu 25 miehen kämppä ja emännän puoli sekä teräväpää eli pomon asunto, sauna ja talli.

Sotaveteraanimuseo

Museopäivystyksen veteraanit ovat hoitaneet vuodesta 1992 alkaen saaden apuja reserviläisjärjestöiltä, naisjaostolta, rauhanturvaajilta jne. vuoteen 2008 asti eli 17 vuotta. Vuodesta 2009 päivystys on hoidettu Työvoimatoimiston myötävaikutuksella pitkäaikaistyöttömien toimesta, heidän opastajana ja valvojanaan on ollut veteraaniyhdistyksen edustaja.

Virroilla tuulimyllyjä on ollut eniten Etelä-Pohjanmaan tuntumassa Kurjenkylässä.

Tuulimylly kotiutui Eurooppaan ristiretkeläisten tuomana lähi-idästä. Ensimmäiset tuulimyllyt rakennettiin Tanskassa 1100-luvulla, josta ne levisivät muualle Eurooppaan. Suomesta ensimmäinen tieto tuulimyllystä on Turun seudulta, vuodelta 1463. Lounais-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa olivat 1500-luvulla tuulimyllyjen keskusaluetta. Näiltä alueilta myllyt levisivät pikkuhiljaa sisämaahan.

Virroilla tuulimyllyjä on ollut eniten Etelä-Pohjanmaan tuntumassa Kurjenkylässä. Perinnekylän tuulimylly on tyypiltään harakkamylly ja sijainnut alunperin Kurjenkylän Isoniemen tilalla. Tuulimylly on rakennettu vuonna 1828. Mylly siirrettiin Kurjenkylästä Lakarinharjulle v.1962 ja sieltä Perinnekylään v.1981.

Pitäjämakasiinin avaimet olivat johtokunnan puheenjohtajan, makasiinin kirjurin sekä Virtain ja Ähtärin  kappelin edustajien hallussa.

Makasiini on valmistunut v.1878. Kosteuden ehkäisemiseksi ja varkaiden kairausyrityksiä vastaan varsinainen viljansäilytystila on erillinen hirsirakennus hirsirakenteen sisällä.

Viljalaareja on makasiinissa kuusi, joista kaksi keskimäistä on muutettu käytäväksi ja reunimmaiset ovat näyttelytilana. Laareissa säilytettiin ruista, ohraa ja kauraa. Kullekin viljalajille oli varatttu kaksi laaria, toinen leipäaviljalle toinen siemenviljalle. Makasiinin kirjurit työskentelivät "porstuassa", jossa oli kirjurin pöytä ja laareihin johtavat annosteluluukut.

Makasiinin jykevät lukot ovat peräisin ensimmäisestä, vuonna 1825 valmistuneesta pitäjänmakasiinista. Tuolloin yhteiset jyvät suojattiin neljällä lukolla, joiden avaimet olivat johtokunnan puheenjohtajan, makasiinin kirjurin sekä Virtain ja Ähtärin kappelin edustajien hallussa.

Toriaukean toisella laidalla vastapäätä Mikontaloa on Marttisen pappilan vanha riihirakennus. Riihessä kuivatettiin, käsiteltiin savulla ja puitiin sekä puhdistettiin viljat.

Nykyisin riihi on mahdollista vuokrata vaikka taidegalleriaksi, luomutuotemyymäläksi, näyttelytilaksi.

Mikontalo on rakennettu Jalasjärvelle vuonna 1892.

Toriaukean laidalla seisova kaksikerroksinen pohjalaistyylinen rakennus on tuotu Jalasjärveltä Luopajärven kylästä, jonne se rakennettiin v. 1892.

Talo on saanut nimekseen Mikontalo taidetakoja Mikko Haapsalon mukaan. Talossa piti alun perin toimia Haapsalon taidetakomo, myymälä ja kahvila, mutta talo osoittaui liian pieneksi kaikkeen tähän. Talosta tulikin ensin kahvila ja myöhemmin myös ravintola. Mikontalon tuparavintola on avoinna läpi vuoden, kesäsesongissa joka päivä. Talon vieressä koivujen katveessa on nähtävillä muutamia Mikko Haapsalon veistoksia.

Suomen sodan sissitoimintaa 1808

Marttisen saaren sotahistoriallinen menneisyys alkaa Suomen sodan 1808-1809 ajalta. Tuolloin Herraskosken maastossa sijaitsi suurehko varikko välietappina Tampereen huoltokeskuksen ja Pohjanmaalla taistelevan länsiarmeijan pääosan välillä.

Venäläisille joukoille tappiollisen Lapuan taistelum jälkeen (14.7.1808) lähetti everstiluutnantti Eek sissiosaston häiritsemään venäläisten huoltokuljetuksia. Sissipartion johtajaksi määrättiin lippumies Jaakko Juhana Roth ja varajohtajaksi vääpeli Kaarlo Juho Spoof. Sissiosaston vahvuus oli 41 miestä.

Rothin johtama osasto saapui Herrasen lähettyville 18. päivä heinäkuu. Hyökkäyksesta Herrasen varikon kimppuun päätetiin luopua koska tiedustelijoiden mukaan varikon joukkojen vahvuus oli 200-300 miestä. Sissiosasto jatkoi vesitse Visuvedelle, jossa kahta päivää myöhemmin osasto hyökkäsi jauholastissa olleen saattueen kumppuun ja poltti Jarkon sillan.

Partion hyökkäykset jatkuivat Ruhalassa ja Kautussa (20.7.), Teiskossa (21.7.) ja huipentuivat hyökkäykseen Tampereen Mustalahteen (23. 7.). Roth oli matkalla Tampereelle saanut joukkojensa vahvistukseksi alueen talonpoikia sekä Viaporista vetäytyviä joukkoja, jolloin osaston vahvuus nousi toiselle sadalle.

Mustalahteen tehdyn hyökkäykseen seurauksena venäläisten epävarmuus lisääntyi. Tampereen komendantti Njevnev ilmoitti esimiehilleen, että hänen joukkojensa kimppuun oli hyökännyt maitse kenraali Spuff ja vesitse amiraali Rutt. Lisäksi Herrasen varikon vartiosto päätti polttaa varastonsa ja vetäytyä Alavudelle.

Rothin toiminta alueella jatkui elokuun alkuun saakka. Venäläiset lähettivat Ruoveden aluetta puhdistamaan elokuun alussa yhteensä 2000 miestä ja 6.-8.8. käytyjen taisteluiden jälkeen Rothin osasto vetäytyi Kauhajoelle.

Herraskosken taistelu

Varsinaiseksi taistelunäyttämöksi Herraskoski joutui 21.8.1808, kun venäläiset hävittyään Alavuden taistelun perääntyivät Virroille ja asettuivat puolustukseen Herraskosken itärannalle. Herraskosken taistelu päättyi Ruotsi-Suomen joukkojen voittoon ja venäläisten 2100 mienen osasto vetäytyi Ruovedelle. Kun kuitenkin samanaikaisesti Ruotsi-Suomen joukot kärsivät sivustoissa tappioita oli joukkojen vetäydyttävä kohti Ruotsia. Suomen sota päättyi syksyllä 1809 Ruotsin puolella.

Kenttälinnoitusalue

Kenttälinnoitusalueen entisöity tukikohta on rakennettu I-maailmansodan aikana. Maailmansodan sytyttyä Venäjän pääkaupungin Pietarin turvaaminen oli erittäin tärkeää. Välitömästi sodan sytyttyä miinoitettiin Suomenlahti niin tiiviillä miinakentällä, että saksalaisten välitön maihinnousuvaara oli pieni.

Pohjanlahti oli kuitenkin jäänyt suojaamatta. Vaikka Suomessa oli yli 40 000 venäläistä sotilasta päätettiin Pietarin suojaksi aloittaa linnoitustyöt.

Kenttälinnoitustyöt alkoivat vuonna 1916. Linnoitusketjuja rakennettiin useita. Uloin ketju kulki linjalla Nurmes-Kuopio-Viitasaari-Ähtäri-Virrat-Tampere ja Viapori, joka oli ketjun keskuslinnoitus.

Venäläisten insinöörijoukkojen määrä ei riittäny linnoitustöiden toteuttamiseen, siksi venäläiset alkoivat värvätä työmiehiä vallitöihin. Vapaaehtoisten työmiesten saanti ei ollut vaikeaa, sillä linnoitustöistä maksettiin hyvä palkka.

Kuitenkin vappaehtoistyövoiman lisäksi kunnille annettiin pakkotyövelvollisuuksia lisätyövoiman hankkimiseksi.

Työtahti vallityömailla oli laiskanpuoleinen. Koko ajan oli kuitenkin oltava tekevinään töitä. Jos jäi kiinni laiskottelusta menetti sen päivän ansion, mikä miehelle oli neljä markkaa ja hevosmiehelle seitsemän markkaa. Linnoitusten rakentajat kehittivätkin hälytysjärjestelmiä venäläisten pomojen eli kolminauhojen varalta. Hälytysjärjestelmät mahdollistivat kortinpeluun tai vaikkapa marjastamisen työpäivän aikana.

Vallityöt loppuivat kesken maaliskuun vallankumouksen puhjettua Venäjällä vuonna 1917.

Virrat tuotti tervaa n. 500 tynnyriä vuodessa (n. 62 500 l).

Tervanpolton merkitys elinkeinona kasvoi Virroilla 1700-luvun jälkeen kun pohjalaisten tervanhankinta-alueet laajenivat etelään päin. Eniten taloudellista merkitystä tervanpoltolla on ollut Virtain Etelä-Pohjanmaahan rajoittuvalla alueella, erityisesti Kurjenkylässä. Vuodelta 1785 peräisin olevien tietojen mukaan Virtain suurimmilla tiloilla poltettiin tervaa kolmisenkymmentä tynnyriä vuosisadan vaihteeseen saakka. 1900-luvun alussa Virrat tuotti tervaa n. 500 tynnyriä vuodessa (n. 62 500 l). Pisimpään tervanpolttoa harjoitettiin Kurjenkylässä, josta oli lyhyin matka Pohjanlahden rannikolle. Tervan polttamisesta on jäänyt peruskartastoon laaja nimistö, mikä kertoo elinkeinon suosiosta: " Vanhanhaudanmäki", "Perälänhaudanmäki","Hautaneva","Hautamäki","Hautavuori" jne.

Tervaa poltettiin, joko polttoa varten kolotuista tervasmännyistä tai tervasjuurakoista. Tervasmännyt kolottiin ennen juhannusta. jolloin puu kuorittiin miehen korkeudelle saaka. Puuhun jätettin pohjoisen puolelle aina suoni, jotta puu ei kuolisi. Seuraavana kesänä koloamista jatkettiin noin kolmen metrin korkeudelle. Tervasmäntyjä eli tervamännikköjä oli yhtäaikaa tekeillä useita, jotta tervaa voitiin polttaa vuosittain. Kolotut puut kaadettiin ja kuljetettiin hautapaikalle talvella, jossa ne rouhittiin säleiksi.

Tervahaudan pohja on suppilon muotoinen. Suppilon keskellä on tervaränniin johtava silmä. Tervahaudan pohja puhdistettiin ja tarkistettiin vedellä, että ränni vetää.

Haudan pohja peitettiin tuohilla ja tuohikerroksen pääalle ladottiin yksi kerros varppeita. Varppeitten päälle, silmän kohdalle, asetettiin litteä silmäkivi jonka alta terva pääsi valumaan rännin kautta halssiin.

Tämän jälkeen aloitettiin tervasten latominen. Tervakset ladottiin kolmeen terään silmäkiven päälle asetetun napatukin ympärille. Ensimmäinen terä ladottiin kahden kyynärän, toinen terä kolmen kyynärän ja kolmas terä neljän kyynärän korkeudelle.

Tervahaudan rakenne

Ladotut tervakset höylättiin eli nuijittiin tiiviiksi keoksi jonka jälkeen hauta peitettiin. Peittämiseen käytettiin mättäitä, kuusenhavuja, rahkasammalta ja multaa. Haudan ympäri alareunaan jätettiin korttelin korkeudelta tervakset peittämättä haudan sytyttämistä varten.

Hauta sytytettiin yhtäaikaa joka puolelta. Kun hauta alkoi palaa peitettiin sytyskohdat maalla. Haudassa palo eteni reunoilta kohtu keskustaa. Kuumetessa tervaksista haihtui aluksi vesi ja tärpätti ja lopuksi niistä tiivistyi terva, joka valui haudan pohjalle. Haudan poltto kesti, haudan koosta riippuen, viitisen vuorokautta. Tervamestari johti haudan polttamista ja valvoi, että hauta paloi tasaisesti. Hautasylestä laskettiin saatavan tervaa yhteensä kolme tynnyriä eli 375 l. Tervan lisäksi haudasta saatiin hiiliä eli sysiä.

Kirkkoveneellä soudettiin viimeksi kesällä 1980, kun se tuotiin Perinnekylään.

Kirkkovenetalas, virtolaisittain kirkkovenekoppeli, tehtiin vuonna 1981. Koppelissa on Koron vuonna 1902 valmistunut kirkkovene, joka suoritti viimeisen soutunsa kesällä 1980, kun vene tuotiin Perinnekylään. Koroa saatteli matkalla Koro II, joka on edeltäjänsä täydellinen kopio.

Kirkkovene Koro on 17,5 m pitkä ja siinä on kymmenen hankainparia. Veneen kantavuus on noin 45 henkilöä, mutta kerrotaan siihen erikoistilanteessa ahtautuneen jopa 70 henkilöä.

Koro ei suinkaan ole Virtain suurin kirkkovene. Seurasaaren ulkoilmamuseossa Helsingissä on Virtain Ikkalan kylästä kotoisin oleva kirkkovene, joka on 21 m pitkä ja 14 hankainparinen: veneeseen on mahtunut 60-70 henkilöä. Vene on rakennettu vuonna 1897.

Järvi- ja vesistöalueilla oli entisaikaan tapana, että vesien takana olevat kylät muodostivat ns. kirkkovenelahkoja eli yhdistyksiä, jotka yhdessä rakensivat kirkkoveneen. Isommista taloista saatiin rakennusaineita ja pienemmistä työvoimaa. Talolla tai torpalla oli oikeus veneen paikkoihin sen mukaan, kuinka talo oli osallistunut veneen rakentamiseen.

Kirkkoveneet tehtiin yleensä sulavalinjaisiksi ja nopeakulkuisiksi, sillä oli tapana, että veneet kilpailivat keskenään kotimatkalla. Kirkkoon mentäessä kilpailu oli ehdottomasti kielletty. Emännät saattoivat uhrata kilokaupalla voita levitettäväksi veneenpohjaan, jotta sen kulku saataisiin - ainakin näin uskottiin - erityisen liukkaiksi. Aina ei kisasta saatu selvyyttä soutamalla, ja tiedetäänkin, että kun veneistä oli puolin ja toisin heitetty tarpeeksi herjoja, nousivat venekunnat maihin puimaan asiaa loppuun. Myöhemmin käräjillä selvitettiin, kuka oli lyönyt ketä ja minkälaisen sakon edestä.

Kirkkovene oli tärkeä kulkupeli vesien takaisille kylille, sillä maitse kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hankalia. Kirkkomatkaan ei kuulunut ainoastaan messussa käynti vaan samalla voitiin hoitaa muutkin asiat kirkonkylällä, tehtiin kauppoja, tavattiin ystäviä ja sukulaisia, katseltiin puolisoehdokkaita ja kuultiin kuulumisia ja uutisia. Kaikki eivät joka kerralla päässeet mukaan kirkkomatkalle, jotka saattoivat kestää veneelläkin pitkään. Kaukana asuvat joutuivat lähtemään venerantaan tai itse kirkolle jo lauantaina, jolloin oli yövyttävä jossakin talossa. Toisveden perukoilta lähdettiin höyrylaivallakin kirkkomatkalle aamuyöstä klo 3.30

Työväentalo rakennettiin alunperin Monoskylään.

Toriaukean laidalla on vanha Monoskylän työväentalo. Talo, jonka alkuperäinen nimi oli "Torppa", rakennettiin Monoskylään talkoilla Sammaliston talon hirsistä v. 1911. Talolla järjestettiin kokouksia, juhlia, opintokerhoja ja iltamia. Iltamien ohjelmassa oli yleensä puheita, musiikkiesityksiä, runonlausuntaa ja näytelmiä sekä lopuksi aina tanssia. Talolle voitiin myös kokoontua muuten vaan viettämään aikaa, ja talolla oli myös työväenyhdistyksen lainakirjasto. Taloa ylläpidettiin talkoilla ja mm. iltamista saaduilla tuloilla.

Vuoden 1917 sisällissodan seurauksena työväenyhdistysten toiminta lakkasi, mutta virisi uudelleen 1920-luvun alussa. Torppa oli 1920- ja 30-luvuilla nuorison suosima kokoontumispaikka. Työväenyhdistys omisti hanurin, ja aina löytyi soittaja omasta takaa. Lisäksi yhdistyksen käyttöön oli ostettu gramofoni, joten tanssimusiikista ei ollut puutetta. Iltamia saatettiin järjestää kokoillan näytelmineen vastaavilla työväenyhdistysten tai nuorisoseurojen taloilla jopa toistakymmentä vuodessa.

Talvisota ja jatkosota hiljensivät jälleen työväenyhdistyksen toiminnan. Sodan jälkeen Monoskylän yhdistyksen laskukausi jatkui, ja viimeinen kokous pidettiin tällä työväentalolla v. 1953. Talo jäi ilman käyttäjiä ja alkoi hiljalleen rappeutua.

Monoskylän työväenyhdistys lahjoitti talon Perinnekylään. Talon purku ja siirto tapahtuivat talkoovoimin, ja talo vihittiin uudelleen käyttöön kesällä 1983. Taloa on vuokrattu erilaisiin tapahtumiin, kokouksiin ja perhejuhliin.

Savusauna on rakennettu 1840-luvulla Virtain Koronkylään Ylä-Patalan maalle. Sauna siirrettiin perinnekylään vuonna 1981 talkoovoimin.

Suomalainen sauna on itämerensuomalaista yhteisperintöä. Sauna, samaa merkitsevänä sanana, tavataan vatjan, viron ja liivin kielissä. Sauna tunnettiin 1800-luvulla alueella, joka ulottui Itämeren naapuristosta Uralin taakse.

Sauna rakennettiin palovaaran vuoksi aina pihapiirin ulkopuolelle. Saunan sydän, kiuas, tehtiin tavallisesti ovipieleen. Kiuas oli aluksi luonnonkivistä tehty ladelma. Myöhemmin kiuas muurattiin.

Saunassa on erikseen kylpylavo ja mallaslavo, joka täyttää suurimman osan saunan tilasta. Kylpemisen lisäksi saunaa on käytetty pellavan valmistuksessa, lihan palvauksessa, sahdin teossa, talkkunoita ja maltaita valmistettaessa, kuppauspaikkana ja synnytyspaikkana.

Saunomistavoista ja uskomuksista

Suomalaisessa kansanperinteessä saunomiseen liittyy erityinen normijärjestelmä, joka kontrolloi saunakäyttäytymistä. Nämä normit korostavat saunan pyhyyttä ja velvoittavat saunassakävijän omaksumaan rauhallisen ja pidättyvän käyttäytymismallin. Tätä on perusteltu sillä, että sauna on synnytyspaikka ja tietäjät, kansanparantajat ja kupparit toimivat saunassa. "Saunaan mentäessä siunataan pelon tähden".

Suomalaisen perinteen sauna on "kova paikka". Talon rakennuksista kovimmat olivat sauna ja riihi. "Kyl se oli si ennen maailmassa kamala paikka ko vaan täyt pimmeessä mennä riiheen taikka saunaan jotain hakkeen. Ko niissä molemissa oli semmonen haltia ja kaikkein peljättävin oli jo hyljätty sauna."

Useimmat tarinat ja uskomukset korostivat sitä, että liian myöhään lauantaina ei sopinut kylpeä. Tätä ajatusta juurrutti osaltaan katolinen kirkko keskiajalla. Kirkko edellytti, että pyhäpäivän valmistelut aloitetaan lauantaina ajoissa, jotta sunnuntain voisi pyhittää levolle. Kansantarinoissa viimeinen lauantai-illan saunoja kohtaa usein yliluonnollisia kylpijöitä.

Toinen yleinen tarinan aihe on talojen palvelusväen kertomukset pirusta, joka nylkee myöhäisen kylpijän, yleensä talon isännän. Tarinan kulku on seuraava: Ahne isäntä teettää palvelusväellä työtä myöhään lauantai-iltana ja palvelijat eivät pääase vapaalle. Vihdoin päästään saunaan ja palvelusväki kylpee ensin. Viimeiseksi saunaan menee ahne isäntä, jonka piru kylvettää ja nylkee.

Virtain kestikievareina ovat toimineet Liedenpohjan Tulijoki, Herranen ja Jäähdyspohjan Heikkilä. Herrasen ja Heikkilän tilalle perustettiin Kankaanpään kievari v.1823 Virtain kirkolle.

Hollitalli on rakennettu Kankaanpään kestikievarin hollikyytimiesten hevosille talliksi. Talli on rakennettu 1820- luvulla. Tallin toisessa päässä on kärryliiteri ja toisessa päässä talli kahdelle hevoselle. Liiterin ja tallin päällä olivat yliset. Tallin ylinen on ollut kesäaikaan renkien ja hollimiesten nukkumapaikkana.

Talli siirettiin Perinnekylään kesällä 1981.